Fellow Scouser: Pasi Rautiainen

- TEKSTI: "ray"
-KUVAT: "ray", "keegan", Mikko Innanen

Jalkapallo on Pasi Rautiaisen elämä. Se on niin syvällä.

On syksyinen tiistai-iltapäivä. Ajelen Porvoon moottoritietä kohti Haikon Kartanoa. Vatsaa puristaa orastava jännitys. Tapaan hetken päästä Pasi Rautiaisen, jonka pelaajauraa olen tarkasti aikoinaan seurannut ja ihaillutkin. Tapaamisen aiheena on yhteinen rakkautemme, Liverpool F.C.

Seisoskelen kädet syvällä taskuissa upean kartanon edustalla. Piha-alueiden lyhyeksi leikattu nurmikko vihertää syksyisen kauniisti ja tuoksuu enteilevästi sieraimiin. Hetken päästä parkkipaikalta käveleekin jo tutun näköinen mies verkkareissa, vakain askelin, tukka pörröllä, suuri muovikassi kädessään. Mies tunnistaa takissani kirjaimet L.F.C., tulee lähemmäksi käsi ojennettuna ja huikkaa: ”Sä olet varmaan Kaitsu, ollaanks me joskus nähty?”

Pasi, olemme me nähneet. Vuonna 1977 B-junnuissa Riihimäellä Puma-turnauksessa, SM-karsintamatsissa Hyvinkäällä ja Helsinki Cupissa Velodromilla.

Mies tunnetaan ilmiselvästi hyvin täälläkin. Meidät ohjataan sujuvasti kartanon hienoon kirjastohuoneeseen, johon Pasi järjestää meille kahvit ja kakkupalat. Muovikassi herättää minussa vieläkin ihmetystä, mutta sen arvoitus alkaa pian selvitä. Juodessamme kahvia kassista nousee paita ja pyyhe, molemmat punaisia. Pyyhkeessä on tutun linnun kuva. Paidan merkki on Admiral, Englannin maajoukkue-paita, selässä numero 7.

Pasi sai paidan Kevin Keeganilta vuonna 1982 Helsingin Olympiastadionilla Suomi-Englanti pelin jälkeen. Hämmen-tävin muovikassin sisällöstä kuitenkin on se vanha pahvinen asiakirjakansio. Sen sisällä on paksu nippu kirjoituskoneella ruutupaperille kirjoitettuja liuskoja. Niissä on tilastoja, tau-lukoita, maalintekijöitä vuosi toisensa jälkeen. Mukana on myös itse piirretty Iso-Britannian kartta, johon tietenkin on merkattu pelikaupungit. Olen mykistynyt.

Tässä vaiheessa hyvä lukija, laita syndit jalkaan varmuuden vuoksi, jos vaikka liukkari menee pitkäksi. Peli on vihelletty käyntiin.

Komea peliura

Pasi Rautiaisen ura ei juuri esittelyjä kaipaa. Etenkin varttuneemmat jalkapalloihmiset muistavat sensaatiomaisen pelaajasopimuksen Bayern Münchenin kanssa vuonna 1980. Pasi oli vasta 18-vuotias sopimuksen allekirjoittaessaan ja tuore ylioppilas muuttaessaan Saksaan. Mahtiseura vilisi maailmantähtiä, mm. Paul Breitner ja Sepp Maier kuuluivat silloiseen tähtisikermään. Kaiken kaikkiaan Saksassa vietettyjä vuosia oli kuusi, joukkueita olivat Bayernin lisäksi Werder Bremen ja Arminia Bielefeld. Pasi kuului pitkään myös Suomen A-maajoukkueen vakiokalustoon.

Pasin voi liioittelematta nimetä yhdeksi Suomen kansainvälisen jalkapalloilun pioneeriksi Aulis Rytkösen, Juhani Peltosen ja Arto Tolsan rinnalla. Itse hän tätä kuitenkin selvästi vähättelee.
- Jääkarhuinahan meitä siellä silloin pidettiin, mutta mä en antanut sen häiritä. Olin varmaan ylpeäkin suomalaisuudestani, eihän Suomen futiksesta mitään siihen aikaan tiedetty. Välillä on joutunut vähän tappelemaankin sen puolesta. Esimerkiksi Bielefeldissä vuonna -82, kun sinne tuli Horst Köbbel valmentajaksi. Joskus kiehui reippaasti ylikin ja heitettiin kesken treenien koppiin. Tunteet pitää näyttää, se on elämää, tunteiden näyttäminen kuuluu elämään.

1980-luvulla oli ravintoon ja palautumiseen liittyvät asiat toisarvoisia. Kukin toimi enemmän ja vähemmän niin kuin hyvältä tuntui. Yleinen tietotaso oli mitä oli, eikä moisiin asioihin kiinnitetty liiaksi huomiota. Brittein saarilla fish and chips oli pyhä ruoka ennen peliä ja tottakai myös pelin jälkeenkin. Palautusjuomana toimi mainiosti a pint of lager. Eipä nämä asiat olleet sen paremmalla tolalla Saksassakaan tuohon aikaan.
- Jos mulla olisi ollut tämä tietotaso siihen aikaan, tekisin monta asiaa tosin. Mä pelasin puoli neljä alkavan Bundesliigapelin ilman kunnon aamiaista ja lounasta, se meni usein pelkällä juustosämpylällä. Varmasti olisi palautuminen ollut nopeampaa, jos olisi syönyt kunnolla. Kaiken lisäksi en pystynyt syömään oikein mitään huonosti nukutun yön jälkeen. Me kun nukuttiin aina hotellissa, oli sitten koti- tai vieraspeli. Sitten nukuttiin vielä aina kaksi kaveria samassa huoneessa. Tämä vielä huononsi yöunia, mutta en mä halunnut kitistä ja vaatia omaa huonetta, tilanteeseen vaan tyydyttiin. Nyt kun miettii, olisi pitänyt ilman muuta vaatia omaa huonetta. Ei silloin ollut tankkauksia, nesteytyksiä ja palauttavia harjoituksia. Sunnuntai oli usein vapaapäivä ja maanantaina sitten juostiin ihan kuollein jaloin. Oli se hullun touhua. Kaikki nää jutut mä tekisin nyt tosin. Valmentaessani olen yrittänyt tuoda näitä juttuja mukaan käytäntöön oman kokemuksen kautta, se on mun velvollisuus.

Ogelin Wembley ja Bollis

Futista pelattiin ja kikkailtiin niinkuin nuoret pojankoltiaiset tuohon aikaan tapasi tehdä. Ei ollut pleikkareita, kännyköitä ja muuta tylsistyttävää sohvaperunahommaa. Urheilu ja futis meni kaiken edelle.
- Junnuna Ogelin nurtsi oli meidän Wembley, siellä treenattiin volleyta ja muuta kikkaa. Niistä kavereista Bobi kannatti Arsua ja Jutu Sheffield Unitedia. Sehän meni aina välillä kunnon nokitteluksi, kun mä olin punainen. Myöhemmin sitten Bollis oli keskus, siellä tapahtui kaikki. Ja mä unelmoin. Näin siihen aikaan unelmissani oman nimeni Stadikan isolla valotaululla vanhempien pelaajien joukossa.

Pasin asenne, tinkimätön harjoittelu ja lahjakkuus alkoi-vat tuottaa hedelmää. B-juniori-ikäisenä hän alkoi uskoa, että voisi mennä lajissa pitkällekin. Taustajoukkojen merkitys oli suuri. Lapsuuden perhe, vanhemmat ja sisko, olivat suuria tukijoita, kuten myös edesmennyt Laura-mummo, joka piti Pasista leikekirjaa.
- Mulla on ollut paljon valmentajia. Suurimmat opit olen varmaan kuitenkin saanut isältäni. Rytkösen Aulis nosti mut Klubissa äijiin ja Kuuselan Mara oli myös tärkeä. Kanssapelaajista on sanottava, että Klubissa mulle tosi tärkeä oli Bäckmanin Hantta. Mä imin siltä Stadikalla kaiken. Mä tykkäsin sen pelityylistä kuten myös ihmisenä. Atik oli mulle esikuva vanhempana kokeneena pelaajana.

Kevin Keeganista tuli kuitenkin suurin esikuva, jolta hän imi vaikutteita.
- Pidin Kevinin pelityylistä ja liikkumisesta, jota isänikin aina korosti. Nyt on Messiä ja Rollea. Mulle Kevin oli tärkeä, niin tärkeä. Rantasen Jallu oli suuri brassifutiksen fani. Kun se taas kerran hehkutti Peleä, sanoin sille, että Kevin on taruolento. Jallu nousi takajaloilleen ja sanoi: ”Älä Pablo jaksa, se pikkumikkihiiri Doncasterista, sä oot niin raskas”.

Ich muss brennen

Lähtökohdat Rautiaisen perheen poikana loivat kannustavat olosuhteet ja samalla myös pedanttiuden kaikkeen tekemiseen. Isä pelasi aikoinaan mestaruussarjassa HPS:n riveissä, äiti oli olympiatason voimistelija ja siskokin on voittanut HJK:n riveissä lukuisia mestaruuksia.
- Mun täytyy palaa siihen, mihin mä lähden mukaan. Saksassa sanotaan ”Ich muss brennen”. Yhdestä asiasta en vaan voi luopua vaikka haluaisinkin, asenteesta. Menen varmaan sen kanssa hautaan asti. Mäkin olen välillä mukavuudenhaluinen, rakastaisin pitää saunailtoja, mä haluaisin makoilla jakuzzi-pooleissa lämpöisissä vesissä, kuunneltaisiin Haikon kartanoissa mukavaa musiikkia yli keskiyön, otettaisiiin jalkahierontoja, juotaisiin vähän olutta ja punaviiniä, käytäisiin vähän neppailemassa, kysyisin jätkiltä miten te haluaisitte treenata tänään, valvottaisiin. ....lauta mä haluaisin viettää valmentajana tollaista elämää. Mä en vaan usko, että noin tulee tuloksia. Kun joku näyttää että tolla tulee tuloksia, mä olen ensimmäisenä siellä lämpöaltaassa kuohuviinilasi kädessä ja ottaisin jalkahierontoja. Ottaisin ne kaikki hieronnat! Mä uskon, että tulokset tulee työn, tuskan, hien, veren, uhrautumisen ja pitkien päivien kautta. Suurin osa on puurtamista, sun pitää ylittää kynnys joka päivä. Mä en mihinkään muuhun usko. Meitä on täällä niin vähän. Se on sitä, jos me meinataan pärjätä niin seura- kun maajoukkuetasolla. Välitavoitteista pitää tottakai iloita, ei me voida korkeammalle päästä suoraan ilman portaita.

TV-työ ja valmentaminen

Pasi on kaikille tuttu TV-kasvo kommentaattorin tehtävien kautta. Intohimo lajiin hehkuu lähetys ja ilta toisensa jälkeen. Taustatyötä tehdään mitenpä muutenkaan kuin seuraamalla kaikki mahdolliset jalkapallo-ottelut. Vaikkakin sydän sykkii vahvasti punaisille, on mies kuitenkin hyvin avarakatseinen kaikille sarjoille ja seuroille. Tietomäärä on valtava yksittäisistä pelaajista, tuloksista ja pelitavoista. Valioliigankin seuroista moni saa vuorollaan suitsutusta.
- Niin paljon mä seuraan kansainvälisiä matseja, se on ihan sairasta. Kuuselan Mara on varmaan nähnyt miljoona matsia, enpä taida siitä paljoa jäädä (naurua).

Tulevaisuudesta puhuttaessa hän toteaa, että erilaisia projekteja on työn alla eri vaiheissa. Tottakai myös valmentaminen kiinnostaa.
- Sisäinen koneisto on rakennettu niin, että mä vielä val-mennan joku päivä. Koneisto on käynnissä koko ajan. Valmistaudun TV- studioon kuin pelaaja tai valmentaja itse peliin. Mulle ne on matseja, käyn myös katsomassa kavereiden treenejä.
- Cobat on blankattu, ne on siellä, missä koirat ei pääse niitä pureskelemaan, alapesuhuoneen alahyllyllä. Jos se oikea juttu tulee kohdalle: seura, tavoite, ihmiset sen ympärillä, se jengi ja kaikki natsaa, niin se on Cobat kainaloon ja menoks.

Koirien (Viron tyttö Täplä, 14 vee ja Istanbulin poika Bebek, 6 vee) elämä voi muuttua, kun ulkoiluttaja ja koirafarmari ei enää oo kotona.
- Jos tää palo katoo, niin sit täytyy tehdä jotain ihan muuta.

Phil Neal. It’s a penalty.

Eletään vuotta 1974. Liverpool pelaa FA Cupin finaalissa Newcastlea vastaan. Samalla hetkellä erään nuorukaisen elämä muuttuu peruuttamattomasti TV:n ääressä Piikintiellä Helsingin Pakilassa.
- Muistan, että Castlessa oli se iso pelottava hyökkääjä Malcolm McDonald. Liverpool voitti sen matsin 3-0, Keegan teki kaksi maalia ja Heighway yhden. Mä ihastuin siihen Poolin pelityyliin, energisyyteen ja liikkuvuuteen. Mutta kyllä mulle varmaan ekana tuli Kevin, sitten perässä Liverpool seurana.

1970-luvun puolessa välissä ei ollut Liverpoolilla kotisivuja netissä, ei ollut teksti-TV:tä, DHL ei tuonut fanituotteita kahdessa päivässä tilauksesta kotiovelle. Aulis Virtasen selostamia pelejä tuli televisiosta kymmenkunta kaudessa. Niistä kyllä aisti hienosti Anfieldin tunnelman. Monessa perheessä käytiin pelipäivänä taistelua, katsotaanko ykköseltä lauantaitanssit vai kakkoselta Englannin liigaa. Väri-TV sentään teki tuloaan. Ottelutulosten ja maalintekijöiden selvittämisessä tarvittiin kekseliäisyyttä, mutta sitähän ei Pasilta puuttunut.
- Mun huoneessa oli sellainen Telefunken-radio. Sitä BBC Sportsia viritettiin ja viritettiin matsipäivänä. Pakilan liikenne olisi varmasti pysäytetty, jos asemaa ei olisi saatu kohdalleen. Mä muistan, kun sitten rohisevasta Telefunkenista kuului englanniksi ”Nyt yhdistetään Anfieldille”. Selostaja huutaa: ”Phil Neal! It’s a penalty, it’s a penalty!” Pakilassa oltiin ihan varmoja, että puolikorkea menee sisään. Menihän se. Ainahan se meni, kun Neal oli pilkulla.

Ikimuistoisin joukkue

Jokaisella aikakaudella on omat sankarinsa. Silmää räpäyttämättä Pasilta tulee oma vastaus.
- Kyllä se on se Keeganin aikainen jengi, Heighway, Toshack, McDermott, kanuunapotku-Case, Super-Sub Fairclough, kovaotteinen Tommy Smith, Ian Callaghan, Ray Kennedy, kova tsemppari Joey Jones, Phil Thompson, Emlyn Hughes... noi nimet ei unohdu koskaan.

Seinän tapetointia

6-sivuinen Veikkaus ja Lottolehti tuli alkuviikosta ja rautatiesasemalta sai ostettua kovan työn jälkeen Shoot-lehden. Koska tämä nykyinen Veikkaaja ei tainnut montaakaan kuvaa sisältää, hankintaprosessi piti rakentaa itse.
- Olin päättänyt, että pakko saada kaikkien Liverpoolin pelaajien kuvat. Ekaa kertaa elämässäni menin pankkiin, hankin jonkin shekin tai vastaavan Ogelin konttorista tilausta varten. Taisin vielä tunkea Englantiin lähetettyyn kuoreen seteleitäkin. Lähetystä ei koskaan tullut, joka oli kova isku mulle. Äiti sai tietenkin kuulla murheellisesta tapahtumasta ja totesi, että ”voi voi Pasi, ei sitä asiaa noin hoideta”. Sanomattakin on selvää, että äiti auttoi tilaamisessa ja kuvat saatiin loppujen lopuksi osaksi huoneen uutta tapettia. Samalla systeemillä tilattiin myöhemmin myös kaitafilmiin 8-millisiä nauhoja Englannin -66 MM-kisojen ja Liverpoolin peleistä.

Näytän Pasille vuodelta 1980 olevaa kuvaa. Istun siinä uudenkarhea ylioppilaslakki päässä omassa huoneessani. Takaseinällä on kuvia Shoot-lehdestä, Liverpoolista tilattuja viirejä ja muuta asiaan kuuluvaa materiaalia sekä tietenkin suosikkipelaajani Heighwayn mustavalkoinen kuva.

Pasi ponkaisee sähäkästi tuolilta ylös ja kertoo, miten seinää oikeaoppisesti koristellaan.
- Sullahan on jäänyt paljon tilaa seinälle. Mun huone Piikintiellä, mä aloin täyttämään mun huonetta kaikilla matskuilla ja kuvilla. Joskus mä laskin, että mulla on satoja kuvia. Pyysin isää tuomaan aina työreissuilta Keeganin kuvia. Saksan Stern ja mitä niitä olikaan, leikkasin niitä kuvia, sanomalehti ja paperilehti, kaikki kelpasi. Liimailin niitä huoneen kangastapettiin. Kaikki vaan kiinni, mistä löytyi jotain Keeganista. Sarjataulukoita mä kiinnitin nuppineuloilla ja sinitarralla, lomittain ja päällekkäin joka väliin. Siitä tuli tapetti, hieno koriste. Mä oli vähän huono tekemään läksyjä, tähän kyllä riitti aikaa. Nukkumaan mennessä niitä aina viimeiseksi katselin.

Anfieldin tunnelmaa

Pasi vieraili ensimmäistä kertaa Anfieldilla vasta vuonna 2010. Oli ammattilaisvuodet, jatkuva reissaaminen ja muut kiireet.
- Se on täysin käsittämätöntä, että vasta silloin. Laskin silloin Anfieldilla, että Pool-huuma on kestänyt jo 37 vuotta ja nyt vasta olen täällä. Täysin käsittämätöntä. Se oli Eurooppa-liigan matsi. Vastustaja oli FK Rabotnički.
- Mulla oli ennakkoon käsitys, että Anfield on paljon lä-hempänä downtownia ja yllätys oli, että se on niin lähellä Goodisonia. Mä olin ihan huuli pyöreänä, kun tultiin sinne Armstrongin Keken kanssa. Se koko ympäristö, historian havina. Ensimmäisellä kerralla huomaat asioita, joita et ehkä myöhemmin enää huomaa. Katselin niitä pääkatsomon ta-kana olevia punatiilisiä taloja, jotka taitaa olla jo nyt purettu. Siellä sojotti ikkunassa Jackin ja Jonesin hammasmuki ja –harja. Jack ja Jones käyttää siis Pepsodenttia. Anfield on säilytetty niin makeella tavalla. Sisätilat, käytävät, tonnin painavat verhot, valkoiset kaakelit ja kaikki. Selostamossa istutaan puupenkeillä. Siitä heti seuraavassa penkissä takana istuu 89-vuotias Lily-rouva ja on paikalla ties monettako kertaa. Käännän päätä ja näen Lilyn kävelykepin ja minkä värinen hame on tällä kertaa päällä. Ja se Anfieldin nurmi... Tällaisia järjettömiä juttuja tulee mieleen. Toi ei saa kadota, toi ei saa kadota.
- Olin toissakaudella todistamassa Liverpoolin nykyhistorian murheellisista tapahtumaa, kun Gerrard liukastui siihen banaaninkuoreen Chelsea-matsissa. Kun Hosen bussi tuli stadionille, mä tiesin, että tässä voi käydä vielä kylmät, kun porukka juhli kuin oltaisiin jo mestari. Kekekin sanoi, että varsinkin nuoret kannattajat näytti jotenkin turhan agressiivisilta Chelseaa kohtaan. Siinä ei kaikki jutut ihan stemmannut. Sitten tuli se lipsahdus. Olin ihan siinä linjalla, kun Sakho pelasi pallon Gerrardille. Tämä otti pallon huonosti haltuun ja sitten liukastui. Keken lapioidessa hernekeittoa naamaansa Demba Ba juoksi pallon maaliin. Pallo tuskin vielä oli verkossa, kun katsomosta alkoi kuulua aivan hiljaa ”You”ll Never Walk Alone”. Se oli jäätävä tunne. Pinna kun olisi otettu, matsi olisi saletisti hoidettu Palacea vastaan ja se olisi ollut siinä. Chelsea-matsi oli kuin Brunbergin tryffeli. Ota se auki, äläkä saakeli pudota sitä lattialle.

Brendan Rodgersin Liverpool ja nykyjalkapallo

Alamme keskustella Brendan Rodgersista ja tämän ase-masta joukkueessa. Toissakauden suuri pettymys kaihertaa edelleen mielessä. Pasi miettii tarkoin kinkkistä kysymystä ja alkaa varovaisen diplomaattisesti kommentoida aihetta. Edellisten kausien sarjasijoitukset tulevat nopeasti ulko-muistista.
- Ensimmäisenä tulee jotenkin mieleen se hävityn Chelsea-matsin selittely. Se hävittiin ja sillä siisti. Ei sitä selittelyä olisi kannattanut jatkaa pidempään. Olisi vaan mennyt omaan pimeään kellariinsa ja hakannut siellä nyrkkeilysäk-kiä.
- Sellaisten sorkkarautapelaajien kuten Andy Carrollin ja Rickien Lambertin vähäistä käyttöä en ymmärrä. Rodgers ei millään tavalla noteerannut niitä vaihtoehtona. Sarja on pitkä ja jotkut pelaajat ei vaan pysy rytmissä, kun istuu penkillä kuusi peliä putkeen. Carroll on veemäinen jätkä ja yksi Eng-lannin parhaita ilmassa. Täytyy vaan toivoa, että Rodgers pitää Danny Ingsiä hengissä, jos Bentekillä ei kulje. Sitten vaan enemmän Ingsiä kehiin.
- Mun täytyy myös sanoa, että toi kolmen keskuspuolustajan käyttö ei aina ole toiminut. Ehkä neljän linja olisi selkeämpi näille Skrteleille ja Sakhoille.

Pasi arvostaa Rodgersin tapaa panostaa laadukkaaseen ja vahvaan syöttötyöskentelyyn. Hän viittaa taas Liverpoolin 70-luvun pelaamiseen.
- Onhan peli tietenkin muuttunut vauhdikkaammaksi ja fyysisemmäksi ja tilaa on vähemmän. Silti voin toimittaa Rodgersille ne mun 8-milliset nauhat. Kevin pudotteli pallo-ja, äijät liikkui boxissa, kaverit otettiin mukaan (naurua).
- Mä tykkään pelistä, jossa molemmissa päissä tapahtuu. Äijät avaa lukkoja haastamalla vastustajaa, ihmisten pitää saada elämyksiä. Nyt pelissä sahataan edestakaisin kuudetta kertaa samalla laidalla kuten käsipallossa. Jalkaa vaan vapaaksi ja palloa boxiin. On nastaa, jos stadion on joskus hiirenhiljaa ja elää tilanteen mukaan. Ei katsomo voi laulaa 90 minuuttia putkeen, siitä mä en oikein tykkää nykyfutiksessa. Ja hitto, että mä kaipaan niitä taitavia nättejä liukutaklauksia. Niillä ei ole mitään tekemistä satuttamisen kanssa. Se on kaunista ja kuuluu jalkapallon tekniikkaan. Se tekee futiksesta mielenkiintoisempaa, kun tää ei kuitenkaan ole korista.

Christian Bentekeä Pasi pitää täsmäaseena.
- Jos se tulisi vastaan sateisena lokakuun yönä Liverpoolin downtownissa, eikä tietäisi, että mullakin on jotain tekemistä futiksen kanssa ja sillä olisi huono fiilis, vaihtaisin varmaan kadun toiselle puolelle.
- Niin siihen Rodgersin asemaan vielä. Kyllä tällä nipulla pääsemistä. Jos rako kärkeen on 10-15 pistettä, sitten pitää Henryn ja kumppaneiden kyllä miettiä juttua tarkemmin.

Mä olen ylpeä siitä, että meillä Liverpoolin faneilla on yhteistä punainen väri. Mulle punainen väri tarkoittaa into-himoista, ikuista, polttavaa rakkautta.

Kahdeksan tiukkaa kysymystä

Bill Shankly totesi aikoinaan, että Liverpoolissa on kaksi erinomaista joukkuetta, Liverpool ja Liverpoolin reservit. Mitä olet mieltä?
- Olen käynyt myös Rooneyn kodin kulmilla ja Goodisonilla, joka on makee vanha mesta, jossa on ahdas ja tiukka fiilis. Punasininen kilpailu on hemmetin hieno tilanne kaupungille. Ne on niin lähellä toisiaan, parempi tilanne ei voisi olla. Everton voitti myös aikoinaan mestaruuksia. Maalissa oli Neville Southall ja myös Trevor Steven oli joukkueessa. Tottakai mä siihen aikaan katsoin, että onpa vahva ryhmä tossa naapurissa.

Jos sinulla olisi ollut vuonna 1979 edessäsi sopimustarjous sekä Bayern Münchenistä ja Liverpoolista samoin ehdoin, kumman sopimuksen olisit allekirjoittanut?
- Ai saakeli tää on paha... Miksei tätä ole kukaan aiemmin kysynyt, tää on hyvä. Hmm...oltiin faijan kanssa silloin siellä, hmm...Pasi sulkee silmät, taivuttaa päätään taaksepäin, pörröt-tää hiuksiaan, raapii parransänkeä.- Kuka oli silloin Poolin valmentaja, oliko Kenny jo silloin siellä, miettii... Mä olin lukiossa, mä tykkään tästä kysymyksestä... Mun on melkein pakko vastata näin... Mä olisin tehnyt sopparin Bayernin kanssa ja kun olisin tutustunut valmentajaan, olisin vaatinut sopimukseen pykälän, että mut vuokrataan Pooliin.
Räjähdämme nauruun, vastaus kelpaa, Pasi.

Kevin Keegan lähti joukkueesta. Miten uusi hyökkääjä Kenny Dalglish erosi Keeganista?
- On vain yksi rakkaus, Kevin Keegan. Kevin oli enemmän emotiaalinen pelaaja ja pani kaikki peliin. Dalglish pelasi enemmän päällä ja järjellä.

Ketä nykypelaajaa vertaisit Liverpool legenda Steve Heighwayhyn?
- Mä tykkäsin kanssa Heighwaysta. Siinä oli jotain Robben ja Riberymäistä. Sillä oli vaan selkeämmät linjat ja ne tempokuljetukset. Nykyjoukkueesta Coutinhossa on jotain samaa. Muistan, että se oli tyylikäs pelaajaa ja eikö sillä ollut ne Stylon kengät?

Kumpi voittaisi Liverpool-aiheisen tietovisan, sinä vai hyvä ystäväsi ja työkaverisi Mikko Innanen (kävelevä brittifutiksen Encyclopedia)?
- Mitä? Onks Mikko Poolin fani? Olen varma, että luvut olis samat kuin jos nyt mentäisiin pelaamaan tennistä Taliin. Mikko voittaisi pelin kuusmuna mun viimeisellä 20 vuoden tennispohjalla. Mut luvut olis toisinpäin tässä tietovisassa. Pomminvarmasti.

A pint or half a pint?
- Mun on pakko sanoa, että vaikka mulla on Saksan tausta, olut ei maistu. En varmaan kymmentä olutta juonut Saksassa. Mulla on joku olutkammo. Mutta sen voin sulle luvata, että vuorenvarmasti menen siihen sun Park-pubiin sinä päivänä, kun punaiset vie Premier-liigan ja juon pinttejä, kunnes lääkäri hakee pois. Siinä istutaan sun kanssa, lupaan taistella suomalaisen jääkärin sisulla ja yritetään unohtaa se banaaninkuoreen liukastuminen.

Paljonko sinulla on muiden joukkueiden pelaajilta saatuja pelipaitoja?
- Sain yhden kaverin kautta toisenkin Admiral-paidan Kevin Keeganilta, johon on kirjoitettu ”Best wishes, Kevin Keegan”. Se on vedetty nauloilla kiinni mun rintamamies-talon seinään. Ja on mulla vielä Ray Wilkinsiltä saatu paita ja brassien pelipaita mallia -86. Ei siihen aikaan saanut vaihtaa paitoja, maajoukkueessakin Jaska Lempinen oli siitä tosi tiukkana. - Muuten, tää Keviniltä -82 saatu paita on ollut yli 30 vuotta laatikossa. Mä juoksin koko matsin sen perässä ja seurasin, miten se liikkuu. Mulla on tallessa ennen matsia otettu yhteiskuva meistä. Mua jännitti niin pirusti, se oli niin reilu. Pasi innostuu vielä tunnelmoimaan ja heittää ilmaan mielenkiintoisia ajatuksia. - Oletko sä koskaan miettinyt, koskettaako kaikki pelaa-at sitä lintua kentälle mennessään. Ja olisi tosi hienoa, jos ennen alkuvihellystä osa ”You’ll Never Walk Alonesta” laulettaisiin Anfieldilla ilman taustamusiikkia, vaikka loppu-osa. Se olisi niin hienoa, vaikka ääni tulisi vähän hiljaisempanakin. Ihmisten suusta tulisi aito melodia. Se olisi syvin ja makein juttu. Ei sitä joku ulkopuolinen Erkki tai Jorma tajua niinkuin me. Keegankin on joskus sanonut, että alkoi itkettämään kesken pelin, kun kuuli katsojien laulavan ”You’ll Never Walk Alonea”. On se järjetön lause futarilta, se on käsittämätöntä, mielipuolista.

Lopuksi, mitä haluat sanoa Poolin faneille?
- Mä olen ylpeä siitä, että meillä Liverpoolin faneilla on yhteistä punainen väri. Mulle punainen väri tarkoittaa into-himoista, ikuista, polttavaa rakkautta.

Kiitos Pasi. Näihin sanoihin on hieno lopettaa kaksituntinen tapaaminen. Nautin joka sekunnista, se on niin syvällä.

Juttu on alunperin julkaistu "Norwegian Wood" -lehden numerossa 51 syyskuussa 2015.