- TEKSTI: Erkka Vesa
- KUVAT: Petra Ahola
Ajellessani aurinkoisessa kevätsäässä kohti Länsi-Tampereen idyllisiä asuinseutuja, en tiedä lainkaan mitä odottaa. Kaikkivaltias Google ei ole laulanut, emmekä ole haastateltavan kanssa entuudestaan tuttuja. Lähestymistavaksi on valikoitunut menetelmä suoraan syvään päätyyn, joten jännitys on melkoinen. Se purkautuu kuitenkin välittömästi pihaan lipuessani, sillä vastassa on sydämellinen hymy, elämäntäyteinen koti ja syleilevän lämmin tunnelma. Olen saapunut karjalaista perintöä soluissaan kantavan, Liverpoolin intohimoisen kannattajan, Petra Aholan, luokse.
Petra on Porissa kasvanut, Tampereelle 2003 muuttanut ja tiukasti manselaistunut Työväenteatterin näyttelijä. Henkinen koti on löytynyt, eikä sitä ole heilauttanut suuremman Helsingin vetovoima tai ihmisten arvostelut rumasta kaupungista, huonoista ratkaisuista ja ymmärtämättömyydestä kulttuuria kohtaan.
- Mä olen ainakin kokenut, että täällä ei ole sellaista miellyttämisen kulttuuria, tai sellaista, että yritettäisiin jotenkin olla. Väitän peruskansan olevan avoin uusille ideoille, mutta ei ruveta väkisin miellyttämään. Täällä on myös vahva oma identiteetti, jonka varaan voi rakentaa. Mä tykkään siitä, se on semmoista hyvin maanläheistä. Huumoria heitetään vakavasti, mutta itseään ei silti oteta liian vakavasti. Sellainen lakoninen lärpättely on ihan oma huumorinlajinsa, joka ei kirjoitettuna toimi välttämättä lainkaan. Olen myös aina kokenut sellaista, että ihmiset alkavat höpötellä bussipysäkillä ja vastaavaa; en ole ikinä kokenut kaupunkia kylmäkiskoiseksi.
Työväenteatterissa Petra on näytellyt jo kymmenen vuotta, saatuaan heti teatterikoulusta valmistumisen jälkeen kiinnityksen. Pois ei ole ollut kiire. Mahdollisuuksia monipuolisuuden toteuttamiseen riittää.
- Mä koen olevani monipuolinen - tanssin ja laulan - ja meillä on niin mieletön tilanne, että on neljä eri kokoista näyttämöä ja valtava skaala, jota pääsee käyttämään. Tällä hetkellä itselleni hyvin tehty komedia on parasta, sillä rakastan naurattamista. Erityisesti näytteleminen on energian antamista - se on vuorovaikutustilanne. Samoin kuin bändit tietää keikoilla miten hyvin porukka on messissä, mitä vapautuneemmin reagoidaan tai mitä herkemmin ollaan mukana, sitä maailmaa hengitetään. Ja nauru kun on niin suora palaute, niin se energia virtaa takaisin. Vaikka annat paljon, niin kun saat myös paljon takaisin, nuutumisen sijaan esityksen jälkeen onkin täyttynyt ja tosi energinen olo. Se antaa valtavan tyydytyksen.
Teemme havainnon siitä kuinka futismatsissa on erittäin paljon samaa: yleisö reagoi, elää mukana, ja Anfieldilla tämä erityisesti korostuu.
- Mä uskon aivan ehdottomasti tähän. Ja mitä vierasjoukkueiden pelaajat ovat kertoneet, niin Anfieldille jopa pelottaa mennä. Paine siellä on kovempi kuin muualla, niin energiaahan sekin on, ja sitten kun se tulee noin yhdensuuntaisesti niin valtavalta massalta, niin aika kyborgi siinä saa olla, jos ei siihen mitenkään reagoi, jos siinä ei ala sydän tykyttämään. Parhaimmillaan se häiritsee vastustajien suoritusta ja antaa omille voimaa. Samasta, täysin samasta ilmiöstähän siinä lopulta on kyse.
Iso osahan tässä kannattamisessa on myös sitä yhteisöön kuulumisen tunnetta, voimaa, sitä että saa jakaa surut ja pettymykset niiden kanssa, jotka ymmärtää. En mä halua puhua esim. viime kevään tappiosta kenellekään ketä se ei oikeasti kiinnosta. Jos joku sellainen, joka ei ollut edes katsonut koko matsia, tuli pahoittelemaan, niin mä olin, että mitä helvettiä sä siinä, ei toi ole aitoa. Nämä asiat haluaa jakaa niiden kanssa, ketkä tuntevat samoin. Sen finaalin jälkeen ei kylläkään pystynyt puhumaan kenellekään - se oli ihan kauhea paikka.
Alunperin Petran sai alkamaan näyttelijäksi juurikin tunteiden herättäminen.
- Naurattaminen, liikuttaminen, ja olen myös aina tykännyt tarinoista sekä ollut kiinnostunut historiasta. Ala-asteella ahmin antiikin jumaltaruja ja kirjoittelin niistä omia tarinoita. Olen myös rakastanut kuunnella suvun tarinoita, sitä kuinka Karjalasta tultiin evakoina, ja aina kuvitellut ne tarinat mielessäni tosi elävinä. Niillä on ollut iso vaikutus muhun. Ja mähän tulen teatteriperheestä, mutta sieltä tuli ehkä päinvastoin sellaista, että paska palkka ja epävakaat olot, eli ei ole järkeä lähteä taidealalle, mutta se intohimo oli niin kova, että oli pakko vaan katsoa.
Työväenteatterin toimiessa rakkaana työpaikkana, on luontaista, että myös työväenaatteen arvot ovat läheisiä, samoin kuin sukuperintö.
- Kyllä mä vasemmalle olen aina ollut kallellaan. Heikompien puolustaminen on tärkeää. Kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Kaikista täytyy pitää huolta, ja ne ketkä ei itse siihen pysty, niin me pidetään ketkä siihen pystytään. Mainituista evakkotarinoista on jäänyt mieleen, kun mun isovanhemmat päätyi Varsinais-Suomeen, niin siellä oli se juttu kuinka karjalaisia likkoja pidettiin ihan huorina ja syljettiin päälle. Avoimuutta ja puheliaisuutta halveksuttiin.
Tämä kuulostaa naiiville, mutta Evakon laulu on ihan pienestä asti kolahtanut. Mä en pysty kuuntelemaan sitä itkemättä. Tietyllä tavalla mä uskon, että solumuisti kulkee meissä. Voiko niin voimakkaan liikutuksen taustalla olla pelkät tarinat? Uskon kyllä, että se karjalaisuus elää mussa edelleen vahvana, eihän siinä ole kuin yksi sukupolvi välissä. Kannan sitä tosi ylpeänä, ja sitten kun tapaa ihmisiä kenellä on samaa perintöä, niin kokee heti samanlaista yhteyttä kuin mitä myös Liverpoolin kautta.
Suuri punainen Liverpool-sydän on sykkinyt rinnassa nyt kymmenisen vuotta. Lähtölaukaus on jäljitettävissä vuoden 2009 lokakuulle, teattereiden väliseen jalkapalloturnaukseen, jossa Petra pelasi maalissa. Silloinen kollega, nykyinen aviomies, halusi lähteä katsomaan Liverpoolin pelin. Aika lailla koko joukkue päätti lähteä mukaan, Liverpool voitti matsin ja hurmosta riitti. Sen jälkeen kannattajuus on mennyt syvemmälle ja syvemmälle.
- Mä olen aina ollut penkkiurheilija. Vaikka mä olen harrastanut lähinnä yksilölajeja - tanssia ja thai boxingia - niin olen aina nauttinut valtavasti joukkueurheilusta ja käynyt katsomassa matseja. Olen aina tykännyt olla hallilla ja meillä koko perhe on aina katsonut MM-kisoja. Mä rakastuin jo pienenä siihen yhteisöllisyyteen mitä urheilu antaa; siihen fiilikseen ja eläytymiseen. On aina ollut hienoa nähdä suomalaiset eläytymässä, oli laji mikä tahansa. Mutta tuosta Elmon matsista se Liverpoolin kannattaminen lähti, ja sitten kun 2010 keväällä ruvettiin Jarin kanssa heilastelemaan, niin siinähän se seuraaminen tiivistyi kunnolla.
Mitä enemmän tulee näitä kokemuksia ja yhteistä historiaa pelaajien kanssa, sitä tiiviimmäksi osaksi Liverpool tulee minua. Samaa ei voi välttämättä sanoa toisinpäin, sillä minä en merkitse Liverpoolin joukkueelle henkilönä mitään, mutta kokemani intohimo on harrastukseni. Kun on neljä lasta, ja teatterissa tehdään kaksiosaista työpäivää kuusi päivää viikossa ympäri vuoden, niin paljon muuta ei ehdi tekemään. Me jaetaan tämä Jarin kanssa, mutta silti kyseessä on myös hyvin voimakkaasti henkilökohtainen kokemus. Raskaampien vaiheiden jälkeen olen todennut, että onneksi on Liverpool. Sen parissa vietetyn ajan avulla jaksaa.
Sittemmin Liverpoolin punaisten kannattaminen on ottanut koko perheen mukaansa lapsia myöten. Etenkin kuusivuotias Martti on tunnetta täynnä. Vaikka vanhemmatkin vuodattivat surunkyyneliä, niin hänelle Mestarien liigan finaali otti kenties kaikkein kovimmille.
- Martti keräsi MM-kisakortteja. Kun hän sai paketista toisen Ramosin, hän saman tien repi sen ja hyppi kuvan päällä. Kaverisynttäreillä, jossa teemana oli Espanja ja kakussa Espanjan lippu, Martti ei ollut voinut syödä sitä kakkua ollenkaan. Sitten jouduimme käymään jo hieman keskusteluja, että nyt saattaa mennä vähän liian pitkälle, ei kokonaista maata voi kuitenkaan syyttää yhden ihmisen teoista. Vasta hiljattain hän totesi, että äiti, mä en enää vihaa Espanjaa. Anfieldille pääsyä Martti odottaa jo kovin ja kyllä se päivä vielä hänellekin koittaa.
Petran oma debyytti Anfieldilla tapahtui 2014, Swansea pelissä helmikuussa. Siihen liittyy yksi voimakkaimmista ja parhaista kokemuksista.
- Vaikka olen aina tykännyt musiikista, niin mä en itse asiassa ole koskaan fanittanut intohimoisesti mitään leffatähtiä, bändejä, en mitään sellaista. Mutta sitten kun pääsin Anfieldille ja Koppiin, lähdin laskeutumaan alaspäin, ja mitä lähemmäs pelaajia pääsin, sitä enemmän pulssi kiihtyi ja kädet alkoivat viuhumaan niin kuin pikkulikalla. Siinä oli Suarez, Sturridge, Gerrard, Coutinho ja ne lämmittelivät siinä. En voinut uskoa sitä, ne olivat siinä 10-15m päässä ja menin ihan muussiksi - täysin - se oli niin voimakas reaktio. Ne olivat ihan yli-ihmisiä, ja siinä tuli sellainen tunne, että tämä ei voi olla totta.
Myöhäisempi kokemus Main Standin uudessa yläosassakin oli hieno, ja näkymät paremmat, mutta Kopin tunnelma teki erityisen, liikuttavan sekä kirjaimellisesti liikkumaan laittavan vaikutuksen.
- Tunnelma oli kohdillaan molemmissa, mutta voiko Kopin tunnelmaa missään muissa katsomonosissa edes tavoittaa... Olihan se mahtavaa olla mukana siinä lippumeressä, ja se kun ympärillä hypitään, niin siinä ei voi itse olla hyppimättä. Se liike virtaa ja stadionin energia tulee sellaiseksi vaeltavaksi pyörteeksi. Jälkimmäinen kokemus oli kyllä myös hauska ja todella kansainvälinen. Edessä ja ympärillä oli jamaikalaisia, suomalaisia, jenkkejä ja ghanalaisia. Tätähän jalkapallo on myös parhaimmillaan: se yhdistää ihmiset kansakunnasta, ihonväristä ja uskonnollisista taustoista huolimatta. Kannattajakokemus on puhtaimmillaan sitä yhteisöön kuulumista. Yhteinen jaettu kokemus on niin eri asia kuin yksilön voitto.
Ja tietysti se jännitys. Kyllähän kyseessä on riskipeli. Mitä enemmän heittäytyy, sitä enemmän totta kai myös sattuu, kun tulee turpaan. Mutta en halua seiftaillakaan. Ei jossain glory hunttaamisessa ole mitään arvokasta. Mennään sitten vasta mukaan, kun voitto on tullut... Joku Manchester City mulle edustaa juuri tällaista, se on niin rahaseura.
Kaupallisuus jalkapallossa ei selkeästi miellytä liiemmin muutenkaan, vaan asiaa olisi hyvä kontrolloida, ja huomioida paremmin omat juniorit.
- En pidä jalkapallon lisääntyneestä kaupallisuudesta, vaan mielestäni asiaa pitäisi vahtia enemmän. Palkkakattoja siis, sillä nyt raha vääristää kilpailua. Mikä on koko idea, jos ensin kasvetaan junnuna seuraan, taistellaan tietä ylöspäin, ja sitten ei mahdukkaan koko joukkueeseen, kun sitä rahaa on niin helkkaristi, että ei tarvitse odottaa pitkäjänteistä pelaajakehitystä. Onhan se nyt kuvottavaa, että jonkun rupuseuran voi joku miljardööri ostaa ja hommata sinne ketä vaan, ja yhtäkkiä ne on parempia kuin kukaan muu, ihan sen rahan takia. Kaikki se oikea historia mihin lapsesta asti kasvetaan, ei sitä voi rahalla ostaa, ja sellaistahan sitten myös kadehditaan. Se koko urheilun henki, että pitkäjänteisellä työllä ja halulla kehitytään yksilönä yhteiseksi hyväksi voittoja saavuttamaan, niin joku sitten pyyhkäisee suihkukoneella sen kaiken yli... Onhan se perseestä. En mä näe, että se kehittäisi jalkapalloa. Trentin nousu onkin tältä pohjalta aivan mahtavaa, huikea kaveri!
Jalkapallon lisäksi Liverpoolissa kiehtoo itse kaupunki, pubit ja kulttuuri, johon on musiikin muodossa tullut tutustuttua pienestä pitäen.
- Kyllä se on toinen sellainen, että Tampere on mahtava paikka, mutta niin on myös Liverpool. Siihen kaupunkiin ja punatiilisyyteen kokee heti jotain sukulaissieluisuutta. Ja se pubeissa olemisen tapa, se on se oma mentaalimaisema. Musta olisi valtavan ihanaa, että Suomessakin, kuten teatterialalla on ennen ollut, saatettaisiin päivätreenien jälkeen käydä yksillä ja vaihtaa kuulumisia. Mutta nykyään tahti on jotenkin koventunut ja se on sitten jäänyt. Musta olisi todella kivaa, että se yksillä poikkeaminen olisi osa elämää. Mutta täällä on mennyt muutenkin ihan niuhottamiseksi.
Ja kun aiemmin sanoin, etten ole ikinä fanittanut mitään bändiä, niin Beatlesia ja Elvistä olen kuunnellut. Ala-asteella kun vein Beatlesia levyraatiin, niin mä hävisin joka kerta. Ei ne ymmärtäneet! Covern-klubilla kun käytiin, ja siellä vanhat gubbet veti Beatlesia, niin kyllä se myös kolahti aika kovaa.
Keskustelun siirtyessä yhä syvemmälle kannattajuuteen, nousee esiin vahvoja, sukupuolten erilaista käyttäytymistä ja suhtautumista koskevia kokemuksia, joista miesten on monesti parempi pysytellä aivan hiljaa.
- Mä haluaisin viedä jalkapallon ilosanomaa naisille. Olen itse kokenut sellaista, että kun käytetään vaikkapa ilmaisua ”me voitimme eilen” tai ”tulipa meille kirvelevä tappio”, niin ne eivät ole miehet jotka naurahtaa, vaan naiset. Juuri viimeksi kun sanoin, että meillä oli eilen matsi, niin naishenkilö keskeytti minut naurahtaen ”ai meillä?”. Mutta kyllä mä sanon, että meillä, koska koen kyseessä olevan mun joukkueen, kerran mä sitä intohimolla kannatan. Näin on tapana puhua, kun puhutaan omasta seurasta.
Naisten pitäisi uskaltaa heittäytyä enemmän
Kyllä mä olen huomannut, että naisena pitää paljon enemmän todistella, että en seuraa jalkapalloa mieheni takia, vaan se kiinnostaa aidosti ja vilpittömästi. Toisaalta haluaisin myös, että naiset lopettaisivat sellaisen miesten kannatustoiminnan arvostelun. Onhan se helppo huudella ja arvostella, mutta miksi heidän juttunsa olisivat sen arvokkaampia? Ja auta armias jos mies menee naiselle arvostelemaan hänen juttujaan, niin sitten loukkaannutaan, mutta miehillä ei vastavuoroisesti ole oikeutta loukkaantua siitä, että naiset ylenkatsovat heidän intohimoaan. Sanoisinkin naisille, että heittäytykää itse mieluummin mukaan kuin huutelette sieltä sivusta arvostellen. Tämä on tosi hienoa hommaa ja miten upeaa onkaan saada jakaa se.
Miehet kylläkin ovat ottaneet täysin luontaisesti minut vastaan. Ei kukaan ole edes hämmästellyt. En muista yhtäkään tapausta, että olisi ollut jotakin ongelmaa. Ei miehet nosta sukupuolta tässä erityisesti esille. Se on ihan vaan luonnollista, että ne ketkä ovat kiinnostuneet jalkapallosta, hakeutuvat juttelemaan siitä, analysoimaan peliä ja näin. Samoin töissä musta on ihan mahtavaa, kun on muitakin Poolia seuraavia, kuten Markku Turunen, niin kyllä me aina ennen esitystä jaetaan kokemukset, heitetään ylävitosta ja puidaan muuten. Aliarviointi ei ikinä tule miehiltä, kyllä se aina tulee naisilta. Ja mä voin naisena sanoa tämän ääneen. Ette te miehet tällaista voi sanoa, että mikä oikein vaivaa!
- Mä olen miettinyt myös, että onko naisilla ylipäätään yleisempää se, että ei uskalleta tehdä itsestään hölmöä, tai mietitään liikaa mitä siitä seuraa, jos heittäytyy. Sellainen tarve kontrolloida omia reaktioita ja miettiä mitä muut minusta ajattelee. Voisiko se olla näin? Ehkä miehillä se on yksittäin vaikeampaa, mutta porukassa ei. Voin vain arvailla. Aihe ansaitsisi kyllä enemmänkin pohdintaa. Liverpoolin pelejä kun katsoo, niin se on hienoa nähdä, että siellä on mammaa jos jonkin ikäistä, eikä se ole mitenkään sukupuolisidonnaista.
Mutta kaikkiaan: naisten pitäisi uskaltaa heittäytyä enemmän
Keskustelutuokiomme venyy, ottaa sivuraiteita ja menee välillä jopa lauluksi, kun Petra versioi kauniisti Road to Kievin, haastattelijan hönkiessä epävireisesti taustalla. Lopulta nauhuri täytyy sammuttaa, vaikka mieli tekisi jatkaa vielä pitkälle iltaan.
Kotimatkalla olen onnellinen tästä hienosta tapaamisesta, joka antoi ajattelemisen aihetta, eläviä tarinoita, suuria tunteita ja kanssakannattajuutta parhaimmillaan. Seuraavan kauden alkaessa Petra ja Jari ottavat tradition mukaisesti pienet snapsit, ja jos taipaleen päätteeksi palkintona on mestaruus, saa Petran iho aiheen mukaista väriä ylleen. Tai kenties jo Mestarien liigan finaalin jälkeen ...
Sitä odotellessa!
Juttu on alunperin julkaistu "Norwegian Wood" -lehden numerossa 62 kesäkuussa 2019.